Eero on metsäaatteen mies
Ei liene sattumaa, että Eero Knaapi asuu Punkaharjulla, kansallismaisemassa, jossa jylhät männyt tuntuvat kohoavan korkeammalle kuin missään muualla Suomessa. Hämeessä Urjalassa vuonna 1966 syntynyt mies sanoo, että metsä on kiinnostanut häntä lapsesta saakka sekä ympäristönä että luonnonvarana.
– Touhusin metsässä isän ja veljesten kanssa. Ensin tein klapi- ja polttopuuhommia ja voimien kasvaessa pääsin sahan varteen ja myöhemmin metsäkoneen puikkoihin.
Metsäalalta Eero löysi jo nuorena myös ammatin. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Kangasalan lukiosta ja opiskeli armeijan käytyään Kurun metsäoppilaitoksessa metsuriksi. Tehtyään metsurintöitä muutaman vuoden, Eero kouluttautui Evon metsäopistossa metsätalousinsinööriksi.
– Metsäsuhteeni on holistinen, ja metsään liittyy niin työntekoni kuin vapaa-aikanikin. Metsissä voi tehdä monia asioita metsätöistä marjankeruuseen ja sienestykseen. Sekin on kiinnostanut minua aina, mitä kaikkea puusta voi valmistaa.
Punkaharjuun Eero tutustui vuonna 1994 ollessaan opintoihin kuuluvalla työharjoittelujaksolla Suomen Metsämuseo Lustossa. Lustosta tuli pari vuotta myöhemmin hänen työpaikkansa – peräti 20 vuodeksi.
– Lusto oli ja on monella tapaa metsäalan näköalapaikka. Oli iso rikkaus tutustua erilaisiin ihmisiin ja organisaatioihin sekä olla mukana rakentamassa lukemattomia metsäalan tapahtumia.
Vanhalla moottoripyörällä pääsee pitkälle
Metsän ohella Eeron toinen intohimo on vanhat moottoripyörät. Niitä varten hänellä on vanhan rintamamiestalon pihapiiriin rakennettu sadan neliön talli. Tallista löytyy muun muassa Eeron silmäterä, isältä saatu vuoden 1955 Zündapp. Yhtään vähäisempi ei ole vuodelta 1946 oleva Indian, jonka Eero tilasi 2000-luvun alussa Yhdysvalloista.
– Olen aina haaveillut amerikkalaisesta Indian-merkkisestä moottoripyörästä. Pyörä tuli viidessä pahvilaatikossa, ja sen kasaamiseen ja entisöintiin meni viisi vuotta.
Eero säästi rahat Indianin ostamiseen ja varaosiin tekemällä erilaisia hirsitöitä, esimerkiksi savusaunoja ja aittoja. Työ ei ollut turhaa, sillä kaksipyöräisen mittariin on kertynyt jo 30 000 ajokilometriä. Eero on käynyt moottoripyörällään muun muassa kahdesti Norjassa.
– Ensimmäinen pitkä reissu vuonna 2016 Jäämeren rannalle oli äärettömän upea kokemus. Vaimoni Helkamari oli mukana vuosimallin 1971 Triumphillaan. Kirjoitin matkasta kaksi matkakertomusta Huimapyörä-lehteen. Jutuista tuli paljon positiivista palautetta erityisesti 50–60-luvuilla moottoripyörillä pitkiä matkoja ajaneilta miehiltä.
Eero vakuuttaakin, että 75 vuotta vanhalla moottoripyörällä pääsee edelleen pitkälle, eikä sitä tarvitse pitää näyttelyesineenä.
– Kierrämme Helkamarin kanssa kesäisin moottoripyörillä erilaisia jopa erikoisiakin luonto- ja kulttuurikohteita.
Ylisukupolvisuus kiinnostaa
Yhdeksi elämänsä tärkeimmäksi virstanpylvääksi Eero nimeää sapattivapaalle jäämisen viisikymppisenä.
– Halusin pysähtyä miettimään, onko esimerkiksi työelämällä minulle vielä jotain muuta annettavaa. Sapattivuoden aikana tein niitä asioita, joihin ei työssä ollessa aika riittänyt. Tuumaustauon jälkeen aloitin metsäkoneopettajana Ammattiopisto Samiedussa. Parasta on, kun työhön kuuluu paljon metsässä oloa.
Lisäksi Eerolle tärkeitä ovat perhesuhteet. Erityinen paikka hänen sydämessään on 5-vuotiaalla lapsenlapsella. Myös Eeron liki yhdeksänkymppinen isä on edelleen elossa.
– Ylisukupolviset jutut kiinnostavat minua. Pappisisäni harrasti moottoripyöriä, puutarhanhoitoa ja kuorolaulua. Äitini oli kotirouva. On mielenkiintoista huomata, miten lapsuudenkodin vaikutus näkyy elämässäni. Omien lasten kanssa olen halunnut jakaa kokemuksia mökkeilyn ja retkeilyn merkeissä.
Itseään Eero kuvaa nyt ku -ihmiseksi, joka ei halua siirtää asioiden tekemistä tulevaisuuteen. Hän toteaa leikillisesti, että sohva on ihmiskunnan tuho.
– Minulle elämä on tallissa ja kotiportin ulkopuolella. Mitä kauemmas pääsen, sitä hauskempaa minulla yleensä on. Moottoripyörällä haluan käydä vielä ainakin Alpeilla. Myös tilavuudeltaan maailman suurin puu, Yhdysvalloissa Kaliforniassa kasvava Kenraali Sherman, olisi mukava näyttää Helkamarille. Itse kävin koskettamassa sitä opintomatkallani vuonna 1995.
